Onko täällä enää ketään tuttuja?

Tämä palsta on tarkoitettu syömishäiriöihin sairastuneille ja niistä parantuneille.

Valvoja: Palsta-Admin

Alueen säännöt
Älä postita tänne painoja, painoindeksejä, vaatekokoja, kalorimääriä, lihottuja tai laihduttuja kilomääriä äläkä tarkkoja ruokamääriä. Vältä mieluusti myös tarkkojen liikuntamäärien, paaston pituuksien tms. tietojen postittamista tänne. Lue foorumin säännöt Ylläpitäjän tiedotteista.

Re: Onko täällä enää ketään tuttuja?

ViestiKirjoittaja Suga (ei kirj.) » 09.03.2017, 18:31

Heippa! Mä halusin kirjottaa myös taas parin kk tauon jälkeen. Luin noita teidän kaikkien viestejä ja voin samaistua niin tuska- kuin pelkotiloihin, joista moni tuntuu kärsivän. Huomasin myös, että paljon näkyy positiivisia valonpilkahduksia jokaisen elämässä. Ihana oli lukea Fragin ajatelleen, että kuolema ei ole nyt se ratkaisu. Ja olisi erittäin rohkeaa, Ermu, jos saisit todella tehtyä eron, jota oot suunnitellu. Miukumaukun tasaisuudesta muuten oon iloinen. Viestisi eivät ole enää niin epätoivoisia kuin esim. muutama vuosi sitten. Eli edistystä on varmasti kaikilla myös tapahtunut. Oon ylpeä kaikista jotka ovat avun piirissä.

Mulla oli hyvä kuukausi. Tammikuu. Sain lykättyy elämää eteenpäin, mut nyt taas suunta alaspäin. Oon muuttamassa ja etin edelleen töitä. Hurja ajatus että oon ollu yhen vuoden kotona vaan. Mä ikävöin tätä kaupunkia jo valmiiksi ja mut on vallannut järkyttävä muutosvastarinta. Silti tiiän et se on pakko. Mä en pysty pääsemään eteenpäin mun eksästä niin kauan ku pyöritään samoilla mestoilla. Se mies on liian elämäni rakkaus. Joten muutto on mun laastarin repäisy monessaki suhteessa.

Silti mä haluan mennä jollekki ammattilaiselle huutamaan, että auttakaa nyt jumaliste ja hoitakaa mut kuntoon. Mä oon ihan sekasi ja turta. Oon päättäny kuolla. Sit ku tulee sopiva keino. Haluan puhua siitä jollekki. Mun elämä on sietämätöntä. Mä en välitä ees yksinäisyydestä koska en mä tunne sitä. Mä vihaan järjestelmää ja ahdasmielisiä ihmisiä maahanmuuttokeskusteluineen ja hulluja muovipussihamstraaja pommittajia. Mä. En. Kuulu. Tänne. Mussa on niin paljo myötätuntoa ja rakkautta kaikille, joka muuttuu muiden kyseenalaistuksesta sisäiseksi kivuksi ja masennukseksi. Ihmiset tekee ja ajattelee pahoja asioita. Monien aivot on täynnä opittuja ajatusmalleja jotka eivät ole lähelläkään lähimmäisen rakkautta tai universaalista empatiaa. Ja mua ahdistaa maailmantuska. Ja tuntuu etten saa apua mistään. Pitäskö munki alkaa oleen niin että "köyhät kyykkyyn ja rajat kiinni" tai että "kyynärpää taktiikkaa ja jonon ohi"? Mä en halua olla sellainen. Mun syli on kaikille avoin. Mutta silti tunnen tuskaa. Haluaisin muuttaa mökkin Lappiin ja kerätä jäkälää... yksin kaukana kaikesta.

Silti mä yritän olla niinku muut. Katon sormien läpi ja painan villasella. Välillä paukkuu rajat yli. Viime vkl raivosin kaverille ja tänään äidille. Miten voi olla niin julmia ihmisiä. Sattuu sydämeen ja yritän hokea että "ei oo multa pois, ei oo multa pois". Mut hävettää olla ihmisten läheinen jotka ajattelee rumia julmuuksia. Mikä meissä on vikana? Mä haluan olla onnellinen niinku pieni lapsi tansaniassa, joka vaan tanssii iltanuotiolla ja syö ruokansa sormin. Ainut huoli on ettei moskiitto pistä yöllä pakaraan.

Sellanen avautuminen.
Suga (ei kirj.)
 

Re: Onko täällä enää ketään tuttuja?

ViestiKirjoittaja Räpsä » 10.03.2017, 13:55

Suga Mää samaistun sun ajatuksiin melkein täysin. Itselläni on kanssa sellainen vaihe nyt, ett tekis mieli huutaa auttajille auttakaa, mutt sanoja ei tuu,
"Hän tanssi kanssa enkeleiden tanssi pienen tanssin" Jussi Hakulinen
Räpsä
 
Viestit: 2021
Liittynyt: 18.12.2004, 12:01
Paikkakunta: Turku

Re: Onko täällä enää ketään tuttuja?

ViestiKirjoittaja Suga » 11.03.2017, 20:52

Hei Räpsä. Mitä jos niille vaan sanois, että auttakaa? Itte oon ajatellut niin. On nyt muutto eessä niin siellä uudessa paikassa sitten.

Mä oon nyt lukenu yhtä ihan tavallista romaania. Sen päähenkilön elämä on menny paskaks hänelle tärkeän ihmisen menettämisen vuoksi. Vähän niinku minunkin (tajusin eteenpäin lukiessani). Ja mä koin sellasen tunteen, että jotenki kasvoin ulos vähän tästä mun omasta menetyksen tunteesta, kun luin tuon hahmon tarinaa siitä, miten se heittäytyi vaan virran vietäväksi ja käyttäytyi kuin uhri. Mä en voi pelätä tuntematonta sen takia, että mä ikävöin mennyttä. Se mikä oli, se meni jo. Ja hienot asiat tapahtuu epämukavuusalueella. Eli mun on aika hypätä. Pelkään tätä muuttoa ihan sairaasti, mut samalla odotan sitä eniten, koska se muuttaa mun elämää. Mulle tärkeä ihminen jää tänne, meidän ystävyys saattaa katketa, mutta mä en pääse mun elämässäni eteenpäin, jos en kitke jollain muotoa tuota ihmistä mun elämästäni. Vaikka samalla se ihminen on ainoa, joka kykenee tasapainottamaan mun masennusta. Joka on nähny kaiken. Jota oon rakastanut eniten koskaan, mutta joka ei rakastanut mua sillä tavalla takaisin, ku mä olisin halunnut. Niin. Nyt se on sanottu oikeasti ja todettu. Ei rakastanut. Ja se rakkaudettomuuden kuilu on kaikkiista pahinta. Ja mä rakastan edelleen. Mikä johtaa siihen, että pakko tehdä muutoksia elämässä. Täällä mä olen vaan pysähdyksissä. Henkeä pidätellen odottelen. Enkä edes tiedä, mitä. Mutta mä haluan olla kova luu. Asettaa itseni etusijalle. Mitä vaan on tullakseen niin mä haluan kestää sen. Ja vaikka tää rakkaushomma ei toiminut, niin mä aion silti rakastaa jatkossakin. Koska mitä on maailma ilman rakkautta? Aika kylmä, eikö?
Suga
 
Viestit: 736
Liittynyt: 10.04.2013, 08:03

Re: Onko täällä enää ketään tuttuja?

ViestiKirjoittaja Ermu ei kirj » 18.03.2017, 11:06

Mä olen puolestani miettinyt olenko rakastanut koskaan. Pitkän terapian myötä olen tullut ehkä vähän näkyväksi. Pidän hitusen puoliani. Mieheni taas. En viitsi käyttää niin rumia sanoja kun haluaisin, mutta jos vaikka sanon että asia on niin kuin hän sanoo. Muita näkökulmia ei ole. Ei osallistu kotitöihin millään tavalla. Sotkee vaan. Ainoa mitä tekee on ruoka. Ja siitäkin tulee aina kummallinen projekti, jossa menee tuntikausia. Vetää kaljaa joka arkipäivä, käy siis silti töissä. Ei osta itselleen uusia vaatteita, vaan kulkee epäsiisteissä vaatteissa. Pahinta on kuitenkin se mollaus, mitä hän minulle tekee. Ei suostu pariterapiaan. Oikeesti, tuonko miehen minä nain? Olen minä rakastanutkin ja rakastan kahta lastani. Parasta mitä minulle on tapahtunut. Ihmiset muuttuvat yli 20 vuoden parisuhteessa. Mä en ole onnellinen. En tuon miehen kanssa. Pitää siis lähteä, mutta ei ehkä terapian tässä vaiheessa. Terapia on ainoa pysyvä asia tällä hetkellä elämässäni. Kaikki muu vaan pyörii eteenpäin ja yritän selviytyä parhaani mukaan. Yritän pitää puoliani. Sitä en ole koskaan oikein osannut tehdä. Se vaatii minulta paljon ja saa minut itkemään jälkeen päin. Oksensin taas eilen.
Ermu ei kirj
 

Re: Onko täällä enää ketään tuttuja?

ViestiKirjoittaja Fragi » 14.04.2017, 20:20

Olen osastolla jälleen. En syömishäiriön vuoksi vaan masennuksen takia. Paino on noussut normaaliin. Ahdistaa. Vituttaa. Koen hirveää syyllisyyttä lasten takia.
En ole enää mitään.
Miksi mikään ei auta minua? Niin moni on yrittänyt. Niin monia lääkkeitä olen kokeillut. Tuntuu että olen kokeillut kaikkea. Ja silti olen ihan tyhjä ja loppu.
En jaksa tätä enää.
Fragi
 

Re: Onko täällä enää ketään tuttuja?

ViestiKirjoittaja Ermu ei kirj » 14.04.2017, 21:10

Fragi. Voimia. Kannattaa olla hyvin nöyrä. Nöyrä itsensä edessä. Jossain vaiheessa kaikki muuttuu paremmaksi. Ihanaa, että et enää ole alipainoinen. Onhan sekin jotain. Masennus varmaan joskus hellittää. Ootko muuten kokeillut magneetti tai sähköhoitoa. Ajattelin vaan, jos lääkkeistä ei ole apua. Maahan Brintellix auttaa, mutta kaiken eniten auttaa oma terapeutti. Pidätkö keväästä? Toisiaan se masentaa. Mä pidän pihalla möyrimisestä. Positiivisia ajatuksia sinne osastolle ja paranemisia,
Lähettää Ermu
Ermu ei kirj
 

Re: Onko täällä enää ketään tuttuja?

ViestiKirjoittaja Fragi » 14.04.2017, 21:32

Kiitos Ermu kauniista sanoista. Lämpimiä ajatuksia myös sinulle sekä muille tutuille kuten Sugalle ja kaikille muillekin.

Olen saanut magneettihoitoa ja sen jälkeen jo kauan aikaa sähköhoitoa, joka on auttanut ehkä vähän mutta tuntuu että nyt alkaa haittavaikutuksia olemaan enemmän kuin positiivisia vaikutuksia. :(

En tiedä miten jaksan elää enää eteenpäin. Lapset ovat ainoa syy miksi en ole luovuttanut. Toisaalta tuntuu että tällä sairastamisellakin pilaan heidän elämänsä, ja kaiken muunkin ympärilläni. Omasta elämästäni puhumattakaan.
Fragi
 

Re: Onko täällä enää ketään tuttuja?

ViestiKirjoittaja Ermu ei kirj » 18.04.2017, 20:36

Mies löi ja heitti silmälasit kivilattialle. Kaatoi, löin pääni jääkaappiin. Siinä meidän pääsiäinen. En voi kovin hyvin. Olen jonkinlaisessa stressitilassa.
Ermu ei kirj
 

Re: Onko täällä enää ketään tuttuja?

ViestiKirjoittaja Palsta-Admin » 20.04.2017, 14:14

Ermu ei kirj kirjoitti:Mies löi ja heitti silmälasit kivilattialle. Kaatoi, löin pääni jääkaappiin. Siinä meidän pääsiäinen. En voi kovin hyvin. Olen jonkinlaisessa stressitilassa.


Ermu, perheväkivaltaa ei tarvitse sietää. Hae apua.

Löysin tämmöisen sivun, jossa on paljon linkkejä ja tietoa, miten toimia:
https://www.turvakoti.net/site/?lan=1&page_id=10

Ihan hirveetä, että joudut pelkäämään omassa kodissa ja kokemaan väkivaltaa. :cry:

Voimia :sydan:
Terveisin, Palsta-Admin

Tuu SYLIIN - Liity jäseneksi!
Avatar
Palsta-Admin
Site Admin
 
Viestit: 1906
Liittynyt: 06.12.2004, 13:54
Paikkakunta: Turku

Re: Onko täällä enää ketään tuttuja?

ViestiKirjoittaja Ermu » 20.04.2017, 20:21

Kiitos linkistä.
Onneksi on psykiatri terapeutti ja psykiatri joiden kanssa pystyy puhumaan.
En pystynkertomaan kavereille ja kummasti se tuntuu painuvan unholaan. Tosin kyllä olen selkeästi shokkitilassa edelleen. Maailma on erivärinen ja erilainen.
"niin kauheasti pelkään mörön mörinää, kun hämärässä olen ilman ystävää ... siis lohdutathan minua, jos olet kiltti peikko, on pimeää ja olen pieni tuittunen ja heikko”.
Ermu
 
Viestit: 1308
Liittynyt: 20.06.2009, 17:06

Re: Onko täällä enää ketään tuttuja?

ViestiKirjoittaja Palsta-Admin » 21.04.2017, 15:39

Ermu kirjoitti:Tosin kyllä olen selkeästi shokkitilassa edelleen. Maailma on erivärinen ja erilainen.

Noin rankan kokemuksen jälkeen varmasti pitkän aikaa on shokkitilassa, ja kaikki tuntuu erilaiselta. Toisaalta on tietysti hyvä, jos pystyy siirtämään tapahtuneen pois mielestä, jotta pystyy jatkamaan oma elämää, mutta toisaalta taas, sitä ei saisi unohtaa, vaan pitäisi saada mies ottamaan vastuuta teoistaan. Jos peittelet tapahtunutta, niin mies pääsee kuin koira veräjästä ja luulee, että on ookoo lyödä. :(
Terveisin, Palsta-Admin

Tuu SYLIIN - Liity jäseneksi!
Avatar
Palsta-Admin
Site Admin
 
Viestit: 1906
Liittynyt: 06.12.2004, 13:54
Paikkakunta: Turku

Re: Onko täällä enää ketään tuttuja?

ViestiKirjoittaja Ermu » 26.04.2017, 19:56

Se on vanhaan hurjan pieni osa kokonaiskatastrofista. Siksi tätä on puitu pitkään. Oliskiva tavata jollain porukalla, jos täällä vielä joku käy. Mielelläni tapaisin vertaistukea.
"niin kauheasti pelkään mörön mörinää, kun hämärässä olen ilman ystävää ... siis lohdutathan minua, jos olet kiltti peikko, on pimeää ja olen pieni tuittunen ja heikko”.
Ermu
 
Viestit: 1308
Liittynyt: 20.06.2009, 17:06

Re: Onko täällä enää ketään tuttuja?

ViestiKirjoittaja Suga » 10.05.2017, 23:13

Perheväkivalta on hirveää. Siihen pelon ilmapiiriin, kun ihminen tottuu, jos siihen jää. Itse vielä aikuisenakaan en pysty nukkumaan öitäni kunnolla isän talossa, jos isä on juonut. Viinan kyllästämät illat täyttyvät jatkuvasta ennakoinnista ja toisen äänensävyjen, kehon liikkeiden ja fiilisten lukemisesta. Alitajuisestikin myötäilee ja pysyy poissa jaloista. Luulin, että isä oli lopettanut ne hommat, kunnes isänpäivää edeltävänä iltana oli mäiskässyt nykyistä puolisoaan. Mä en pystynyt katsomaan koko äijää seuraavana päivänä ja sisko oli järkyttynyt, koska hän ei joutunut elämään silloin lapsena väkivallan uhkan alla. Se oli sille kuvainnollisesti törmäys kiviseinään. Ermu. Perheväkivallan luonto on se, että se raaistuu, jos sen antaa jatkua. Se on aaltoliike, jossa kireys hiljalleen kerääntyy ennen eskaloitumista, minkä jälkeen tilanne palaa normaaliin. Mutta uhrin tunnemaailma ja hermosto ei palaa. Voimia sulle Ermu. Toivon, että haet apua.

--------

Mä tulin myös kirjoittamaan omista kuulumisista. Muutin uudelle paikkakunnalle ja oon ollut tähän paikkaan tyytyväinen. Löysin miellyttävän vertaistukiryhmän bipolleni, mutta yksilöterapiaakin jostain syystä vielä kaipaisin. Musta tuntuu niin ku muhun ois asetettu tulppa, joka kohta poksahtaa ja se kaikki vaan suihkuaa sieltä sitten. Mä olen nyt pari päivää ollut masennuksessa. Aiemmin meni tosi hyvin. Oon käynyt töissä ja saanut uusia ystäviä ja näin. Elämä on maistunut tosi mukavalta! Mut nyt kun tuli nää masispäivät, en osaa enää edes sanoa... kaikki oireet pukkas päälle kerrasta. Ahdistuneisuus on ehkä tuskaisinta ja hankalinta hallita, koska se tuntuu eniten laittavan ajatukset kiertämään kehää. Tänään oon ollut niin väsynytkin, että on tuntunu siltä, ettei jaksa raajaa liikuttaa.

Syömisetkin vaivaa. Mä kuvittelen lihoneeni. Oon siitä ihan varma. Mä puristelen itseäni ja en pysty katsomaan itseäni peilistä kuvittelematta, että posket on pullukammat kuin aiemmin. Mä en pysty nukahtamaan ku tietyssä asennossa. Ja kuvittelen itseni mielettömän valtavaksi sotanorsuksi, kun menen jonnekin. Mietin aina, katsooko muut mun makkaroita. Tulen niistä kiusaantuneeksi ja olen jotenkin todella tietoinen. Silti en voi lopettaa ruuan mättämistä. Ruokailut on ihan hanurista just nyt. Ne ei vaan onnistu. Ja musta tuntuu et ne meni mönkään siinä vaiheessa, kun menin töihin ja aloin syödä töihin tilattua ruokaa, joka taaskaan ei ole sitä, mitä mä olen suunnitellut itelleni sopivaksi ruuaksi. En pysty lähtemään nyt sitten edes urheilemaan. Ajan pyörällä kyllä joka paikkaan, mutta tuntuu, että se ei nyt vaan riitä. Että pitäs vetää täysillä kaikenmaailman treenejä. Mut mä en pysty, koska musta tuntuu että läski hyytelömäisesti hyllyy kuutioittain mun ympärillä. Ja kaikki vaatteet muka kiristää. Plus mä en vaan nyt jaksa, koska depis.

Juttelin yllä olevasta yhen ystävän kanssa, jolla takana anoreksia. Saan häneltä vertaistukea ja se helpotti jonkin verran. Mä tiedän, mitä mun pitää nyt tehdä. Alkaa täsmäsyömään niin loppuu se sokerin mussutus ja alkaa taas tehdä mieli oikeaa ruokaa ja oikeita rytmejä. Tuo masennus mun pitää vaan kestää. Se ehkä laukesi siitä, kun mä tapasin n. kuukausi sitten tosi ihanan naisen. Ja nyt meillä rakoilee ja mua ärsyttää. Kyllä me toisistamme tykätään, mutta kun joku problema tulee niin mä otan sen raskaasti. Mä pelkään että tämä hyvä loppuu. Kerrankin kun mä uskaltaisin ehkä jopa rakastaa. Sit mä luonnollisesti sairaudelleni uskollisesti ajattelen, että enkö minä ansaitse mitään hyvää? Eikö minun elämässäni voisi tapahtua edes joskus jotain hyvää? Miksi en voi löytää sellaista rakkautta, missä se toinenkin rakastaa minua?

Mut hyviä pointseja on, että kesää kohti! Mä olen saanut vähän töitä. Mulla odottaa tuolla ihana sänky! Ja mä olen lukenut viimeaikoina paljon hyviä kirjoja. Mä olen jaksanut kokata monipuolisemmin täällä uudessa paikassa nyt ja oon päässy monista muistaki haitallisista tavoista eroon. Semmosta. Energiaa kaikille!
Suga
 
Viestit: 736
Liittynyt: 10.04.2013, 08:03

Edellinen

Paluu Syömishäiriöitä sairastavien palsta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa

cron