en osaa olla aikuinen.

Pauliinan palsta on lopetettu toistaiseksi sitä tukeneen rahoituksen loppumisen johdosta. Palstan vanhoja kysymyksiä ja vastauksia voi lukea, mutta uusia kysymyksiä ja yksityisviestejä Pauliinalle ei voi enää lähettää.

Valvojat: Palsta-Admin, Pauliina Juntunen

Alueen säännöt
Älä postita tänne painoja, painoindeksejä, vaatekokoja, kalorimääriä, lihottuja tai laihduttuja kilomääriä äläkä tarkkoja ruokamääriä. Vältä mieluusti myös tarkkojen liikuntamäärien, paaston pituuksien tms. tietojen postittamista tänne. Lue foorumin säännöt Ylläpitäjän tiedotteista.

Re: en osaa olla aikuinen.

ViestiKirjoittaja Pauliina Juntunen » 30.01.2012, 16:59

jokulaps kirjoitti:Hei vain,
minulla on vääränlainen riippuvuussuhde vanhempiini. olen parikymppinen nainen ja kotona asustelen. siis lapsuudenkodissa jos niin voi sanoa.
anoreksia alkoi teininä ja tavallaan koen olevani edelleen siinä pisteessä, murrosikäinen. vuosia on mennyt, mutta käytös kotona on kuin murkun.
kiukuttelen turhanpäiväisistä asioista ja en osaa purkaa noita tunteita oikein. minä puhun ja puhun ja puhun. niin paljon että muita alkaa jo ärsyttämään. miettisit oman pääsi sisällä noita juttua, ei sinun meille tarvitse noista puhua, on vastaus. ulkopuolella osaan kai käyttäytyä enemmän ikäni mukaisesti (toivon) mutta vanhemmille saatan tosiaan joskus kiukutella kuin lapsi. mitä pidempään kanssani aikaa viettää sitä selvemmin se ulkopuolisellekin välittyy. tunnetasolla on petraamista ja paljon.

en pääse eteenpäin, enkä tiedä mikä tässä auttaisi eteenpäin. olisiko hyvä irtautua muuttamalla omilleni nyt vai voiko kaikki mennä ihan pieleen?
pelkään sitä eroahdistusta. ei niin ettenkö haluaisi asua ja osaisi olla yksin, mutta kun olen yksin (toimettomana) pidemmän aikaa alkaa ahdistus vallata alaa mielestäni.
mutta jos en nyt tee pesäeroa vanhempiini niin koska sitten? entä jos huomaan että edes kolmikymppisenä en ole valmis?

eikö juuri elämällä tätä elämää saavuteta se aikuisuus? vai pitääkö minun tosiaan odottaa hiljalleen kypsymistä täällä kotona vaikka minusta tuntuu että mitään edistystä ei tapahdu? mitä mieltä sinä pauliina olet?


Hei!

Näinhän tietysti on, että syömishäiriö liittyy usein aikuistumisen ongelmiin/turvattomuuteen. Oireiden avulla saa ympärilleen turvaverkon, mutta sillä kustannuksella, että elämä/aikuistuminen jumittuu. Ehkä voisi miettiä kysymystä, palvelisiko muuttaminen enemmän sairautta vai tervehtymistä? Jos arvelet, että syömishäiriö saisi siten enemmän valtaa, hetki ei ehkä ole oikea, jos taas seurauksena olisi "vain eroahdistus", ratkaisu olisi varmasti hyvä. Ehkä asiaa ei myöskään tarvitse ajatella niin mustavalkoisesti, eli yksin vs. perheen kanssa. Monet lähtevät kotoa asteittain, esim. harjoittelemalla yksin asumista ensin muutaman päivän viikossa jne. Toivottavasti pääset juttelemaan näistä asioista myös kasvotusten jonkun asiantuntijan kanssa, ovat juuri niitä psykoterapiaan kuuluvia asioita, jotka auttavat pääsemään eteenpäin ja vähentävät oireiden palaamisen riskiä.
Pauliina Juntunen
 
Viestit: 573
Liittynyt: 27.02.2008, 17:01
Paikkakunta: Jyväskylä

Paluu Pauliinan palsta: lopetettu toistaiseksi. KIRJOITTAMINEN PALSTALLE ON ESTETTY!

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa