Yksinäisyys huokuu tytöistä

Matka minuksi -elokuvan herättämiä ajatuksia syömishäiriöistä, bloggaamisesta ja yhteiskunnasta.

Tampereen Tullikamarin Klubin DocLoungessa katsottiin 24.3.2015 Matka minuksi, ”elokuva nuorista naisista, riittämättömyyden tunteesta & itsensä löytämisestä”. Seuranneessa keskustelussa olivat mukana dokumenttielokuvan ohjannut Mina Laamo, Tampereen Tyttöjen Talon Taina Karman-Mäkiniemi ja mediakulttuurin tutkija Mikko Hautakangas.

Ohjaaja Mina Laamo ei taipunut monelta taholta tulleen ihmettelyn edessä, vaan otti elokuvaansa mukaan kolme samanikäistä, mutta erilaista tyttöä. Heitä ei siis yhdistä syömishäiriö, vaikka elokuvasta on puhuttu anoreksiabloggaajista kertovana. Tytöt bloggaavat, mutta Juulia keskittyy muotiin, Laura masennukseen – ja Elli on lopettanut anoreksia-aiheisen kirjoittelunsa havahduttuaan sen sairautta ylläpitävään vaikutukseen.

Laamo ei tahtonut tehdä elokuvaa yksin syömishäiriöstä, vaan laajan, kulttuurisen ja yhteiskunnallisen tason ongelmista, jotka ajavat nuoria suomalaisnaisia mielenterveysongelmiin. Hän havahtui itse siihen, miten huonosti tyttöjen ongelmat tulevat nähdyiksi, kun Helsingin Sanomat julkaisi suuren jutun itsemurhien vähenemisestä; tekstissä mainittiin vain sivumennen, ettei positiivinen kehitys koske nuorten suomalaisnaisten ryhmää, jonka sisällä itsemurhat ovat päinvastoin lisääntyneet: Euroopan tilastoissa Suomi on ykkösenä, koko maailmassa neljäntenä! Laamo pitää merkillisenä, ettei tyttöjen pahalle ololle ole tilaa; sitä ei hyväksytä, sitä ei saa ilmaista, vaan hyvin pärjäämisen kulisseja pidetään viimeiseen asti yllä. Tytöt suorittavat elämäänsä tunnollisesti, itseään monella rintamalla kehittäen ja tulevaisuuttaan rakentaen. Riittämättömyyden tunne, arvostelun ja muiden ihmisten pelko, kilpailuasetelmiin uupuminen ja yksinäisyys ovat monille tuttuja, häpeällisiksi koettuja ja vaiettuja ongelmia. Pahoinvoinnin kanavoiminen itsensä kaltoin kohtelemiseen ja suoranaiseen vahingoittamiseen on ominaista juuri tytöille. Yksi tavoista on syömishäiriö, etupäässä länsimaisen kulttuurin tuote. Muodikasta ulkonäköä ja yksilöllistä menestymistä arvostava elämäntyylimme on kuin luotu syömishäiriön kasvualustaksi.

Toki syömishäiriö on kulttuurien sekoittumisen ja globalisoitumisen myötä leviämässä kaikille mantereille, mutta meidän kannattaisi pohtia, mitkä piirteet ovat jarruttaneet niiden syntymistä muualla. Yhteisöllisyyden, jakamisen, toisista välittämisen perinteet? Lähimmäisistä huolehtimalla ei nykyään saa mainetta eikä kunniaa, tuskin kiitostakaan. Yhteiskunnallisen arvostuksen puute heijastuu mm. omaishoitajien heikkoon asemaan ja kotiäitiyden vähäiseen arvostukseen. Hellä ja lempeä käytös ovat hautautuneet meluisien ihanteiden, sosiaalisten spektaakkelien ja ulkönäköprojektien alle.

Monissa vanhoissa kulttuureissa arvostetaan suvun tai muun lähipiirin kesken vietettyä aikaa ja siihen liittyvää, huomaavaista käytöstä. Erityisesti naisille kuuluvana toimintamallina ja velvollisuutena pidetään läheisistä huolehtimista: yhdessäoloa, auttamista. Émile Durkheimin teorian mukaan perinteisissä maatalousvaltaisissa yhteisöissä vallinnut ns. ”mekaaninen solidaarisuus” perustui normien, uskomusten ja tunteiden yhtenäisyyteen. Modernin maailman eriytynyt työnjako ja yksilöllisyyden korostuminen eivät tuota vastaavaa yhteenkuuluvuuden kokemusta, vaan kärsimme pikemminkin yhteisöllisyyden vajeesta.

Naisten elämästä on poistunut suuri määrä sosiaalisia velvoitteita, kuten pikkulapsista huolehtiminen ja muiden ”naisten töiden” yhdessä tekeminen. On vain hyvä, jos hoivaihanteiden sukupuolittuminen puretaan tasa-arvon nimissä, mutta niiden kuoleminen olisi inhimillinen katastrofi. Suomessa vaikuttaa vieläkin sotien aikainen ja niiden jälkeinen taloudellinen ja sosiaalinen tilanne, joka pakotti naiset tarttumaan miesten töihin. Lapset oli jätettävä hoitamaan toinen toisiaan, kun naiset kovettivat sisimpänsä ja pitivät maata pystyssä. Suomessa ihaillaan vieläkin yksin pärjäämistä, sisukasta puurtamista, kovuutta ja vahvuutta. Naisellisiksi leimattuja ominaisuuksia: pehmeyttä ja herkkyyttä pidetään naurettavina, heikkoutta ilmentävinä. Nämä ei-toivotut asiat ovat kuitenkin huomattavia avuja varhaislapsuuden ajan hoivassa ja suoranaisia edellytyksiä vauvan psykososiaaliselle kehittymiselle. Jollei äiti pysty herkästi aistimaan, ymmärtämään ja tyydyttämään pienen lapsen tarpeita, tämän luottamus elämään ja läheisiin ihmisiin ei kehity normaalisti. Seuraa toivottomuutta ja omien mahdollisuuksien epäilemistä. Ajan ja hellyyden antaminen lapselle eivät sovi kiireiseen yhteiskuntaan, joka edellyttää äideiltä lähinnä nopeaa työhön palaamista ja urastaan huolehtimista. On turha kuvitella, etteivät asenneilmaston ja talouselämän vaatimukset vaikuttaisi naisten ja lasten tunnelmiin, käyttäytymiseen ja hyvinvointiin. Lapsisurmat ovat vain yksi esimerkki tästä.

Puhutaan myös ”hoivaköyhyydestä”: materiaalisen hyvinvoinnin rinnalla saattaa vallita tilanne, jossa ihminen ei pysty saamaan lähipiiristään tarvitsemaansa apua. Taina Karman-Mäkiniemi toteaa havainneensa, että Tyttöjen talonkin kävijöistä moni hakee apua ja läheisyyttä terveys- ja sosiaalialan toimijoilta: viranomainen on läheisin ja luotettavin omainen.

Yksinäisyys vammauttaa ihmisen. Matka minuksi -elokuvan tytöistäkin huokuu yksinäisyys. Erityisen lämpiminä heidän elämässään näyttäytyvät yhteiset kahvihetket, kohtaamiset äidin, siskon tai terapeutin kanssa. Kiireetön, pohdiskeleva jutustelu keittiössä tai sohvalla on hirvittävän tärkeää. Syvästi liikuttavassa kohtauksessa Ellin äiti kertoo tyttärelleen satua nuoresta hirvitytöstä, joka lähtee kotoa ja putoaa kuoppaan. Isä- ja äitihirvi pelastavat tytön. Parikymppinen Elli kuuntelee tarinaa lapsen intensiivisyydellä. Yhdessä ei tarvitse tehdä mitään erityistä; keskeistä on turvallisuus, joka mahdollistaa omana itsenään olemisen. Miten tärkeää onkaan arvostelemattomuus ja toisen tukeminen hyväksyvällä myönteisyydellä, joka niin usein unohtuu läheisissä ihmissuhteissa – niissä kaikkein tärkeimmissä. Lemmikkien läsnäolo on juuri tällaista, puhtaan terapeuttista vuorovaikutusta.

Elokuvan sävy on kiehtovan visuaalinen ja tahti verkkainen, ilmiötä rauhallisesti katsova ja ajatuksia herättelevä – ja tyttöjen erilaisuutta kunnioittava. Siinä ei mennä diagnoosi edellä, vaan katsojalle annetaan mahdollisuus tunnistaa itsensä ja omat tunteensa kaikissa kolmessa tytössä. Laamo toteaa, ettei tahtonut vahvistaa sairas/terve -kahtiajaottelua heidän ongelmiaan alleviivaamalla. Hän muistuttaa, että ihmisten leimaamisella on vaarallisia seurauksia: terveystietojen merkinnät voivat vaikeuttaa esimerkiksi vakuutuksen saamista. Diagnoosi on viime kädessä aina vain yhden lääkärin mielipide, eikä kasa diagnooseja luonnehdi ihmistä kovinkaan hyvin. Tämä itse ei aina edes tiedä, mitä diagnoosien lyhenteet tarkoittavat, ja mihin lääkärien näkemykset ja ratkaisut perustuvat.

Karman-Mäkiniemi sanoi ilahtuneensa siitä, ettei Matka minuksi ole ongelmalähtöinen, ja kysyy: ”Tuleeko tytöistä mielenkiintoisia vain sairastuneina?” Saako tyttö huomiota läheisiltään, hyväksytäänkö hänen tarpeensa ja tunteensa, kannustetaanko häntä toteuttamaan itseään? Jos nämä asiat eivät toteudu, ongelmia voi olla odotettavissa, mutta: enemmän kuin mielenosoitus tai hätähuuto, syömishäiriö on kommunikaatiota sisäisen hirviön kanssa. Itsensä nälkiinnyttäminen ei ole huomionhakuinen spektaakkeli, vaan sisäisen pakon sanelema syöksykierre. Vastoin yleistä ennakkoluuloa, blogin pitäminen masennuksesta tai syömishäiriöstä ei ole itsekorostusta eikä missään nimessä narsismia. Bloggaaja liikkuu yksityisen ja julkisen rajapinnalla; internetin määrättömissä onkaloissa pystyy katoamaan ja piiloutumaan julkaisujen paljouteen, mediantutkija Mikko Hautakangas toteaa.

Elli kutsuu bloggaamistaan ”rakkaaksi harrastukseksi, joka vahingoitti itseäni ja läheisiäni vakavasti”. Hän näki sairaalassa ollessaan, miten negatiivisesti eräs anoreksiaa ihannoiva blogi vaikutti huonetoveriin, joka luki sitä salaa. Syömishäiriöstä parantuneena, mutta vielä toipilaana hän katuu blogiaan ja vierastaa sen myötä syntynyttä, outoa identiteettiä; sen uudelleen aloittaminen tuntuisi houkuttavan takaisin menneisyyteen.

Elli oli sairastunut vaikeaan syömishäiriöön vanhempiensa eron ja paikkakunnanvaihdoksen jälkeen ja kiusaamisen kohteeksi jouduttuaan. Hän ”halusi riisua kaiken lian pois” rajulla laihduttamisella ja oksentelulla; lopulta hän yritti itsemurhaa. Hänellä oli monia diagnooseja, mutta vaikeuksia päästä haluamaansa terapiaan. Elokuvaa tehtäessä Elli kuvaili olemassaoloaan tyhjän päällä roikkumiseksi: hän ei ollut terve eikä sairas, ei työtön eikä opiskelija, vaan kuin talviuniltaan heräilevä karhu, jonka pitäisi kömpiä kolostaan. Muut ihmiset ja tulevaisuuden paine pelottivat häntä; jollei elämä olisi kilpailua, ei olisi myöskään häviäjiä, hän huokaa. Lopulta hän pystyy palaamaan yliopistolle ja iloitsee pelkojensa voittamisesta.

Juulian omasta elämästä ja rakkaista vaatteista kirjoittaminen ja niiden valokuvaaminen vaikuttaa positiiviselta itsensä toteuttamiselta, mutta myös puuttuvan vuorovaikutuksen hakemiselta ja korvaamiselta. Juulia kokee, että muut ihmiset nauttivat sosiaalisista tilanteista häntä enemmän. Hän taas pitää asioiden käsittelystä itsekseen, mutta haluaa silti jakaa arkeaan seuraajiensa kanssa. Blogin pitäminen lievittää yksinäisyyttä ja suosio luo hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Bloggaaminen on aikamme yhteisöllisyyttä, joka tuo introvertit samalla viivalle ulospäinsuuntautuneempien ihmisten kanssa.

Inhimillinen yhteyden tarve luonnehtii myös masentuneen ja itseinhon raskaasti painaman Lauran blogikirjoittamista. Se on helppo tapa olla yhteydessä: tietokone toimii välittäjänä ja poistaa tunteen ihmisten eteen paljaana asettautumisesta. Vaikka Laura normaalielämässä häpeää osakseen tulevaa huomiota, hän toivoo palautetta nettijulkaisuilleen. Hän kokee olemassaolonsa irralliseksi, ohueksi, ja toivoo joskus pystyvänsä hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Tavoitehakuisuuden ja itsekontrollin kanssa kipuilevana hän ihailee Japanin kulttuuria, sen kurinalaisuutta. Haaveena on onnen löytäminen Japaniin matkustamalla. Siellä Laura uskoo pystyvänsä nostamaan ”lipun korkealle ja esiripun alas”, elämään työntäyteisesti ja laihtumaan enemmän.

Elokuvan haikean kauniissa, kesäisissä näkymissä toistuu kukassa siipiään oikova nuori perhonen. Tytöistä jokainen on omassa vaiheessaan, vaikeita pakollisia tehtäviä sisältävällä kehitystiellä. Niiden käsittely sanoin ja kuvin: puhuen, kirjoittaen ja kuvaten helpottaa omien prosessien ymmärtämistä. Se on tapa nostaa ongelmat pöydälle ja miettiä minuuttaan perinpohjin. Bloggaaminen on päiväkirjan pitämisen kaltainen resurssi, itsehoidon muoto, joka auttaa peilaamaan omaa persoonallisuutta muita ihmisiä, vaikka etäisiä tai kuvitteellisiakin vasten.

Elokuva tulee laajempaan levitykseen huhtikuussa.

Karla Löfgren, Sylillisen toimittaja