Syömishäiriöliitto - SYLI ry In English
På Svenska
 
Selviytymistarina
 
Tietoa sairastuneelle
- Voiko minulla olla syömishäiriö?
- Mistä haen apua?
- Miten ihmeessä päädyin tähän tilanteeseen?
- Miksi juuri minä sairastuin?
- Voiko tästä parantua?
- Miksi tämä ei mene ohi?
- Selviytymistarina

 

Minua pyydettiin kirjoittamaan tähän lehteen (Tiimalasi 1/2000, toim. huom.) kokemuksistani syömishäiriöistä. Ajattelin kertoa teille oman tarinani, jonka toivon auttavan ymmärtämään syömishäiriöön sairastuneen ajattelua ja antavan toivoa muille sairauden kanssa kamppaileville.

Olin ihan tavallinen lapsi, vilkas ja itsepäinen. Pidin ruoasta ja leipomisesta, ruoka oli nautinto. Itseäni pyöreä ulkomuotoni ei tuolloin vielä haitannut ja oikeastaan tulin tietoiseksi asiasta vasta ala-asteen viimeisillä luokilla, kun luokan pojat alkoivat kiusata minua. Lohdutin itseäni syömällä, niinpä syömisestä tuli päivän paras hetki. Kiusaaminen ja haukkuminen jatkuivat lähes koko yläasteen ajan ja loppui vasta, kun onnistuin laihduttamaan rippikesänä. Kaikki näytti taas hyvältä ulospäin, mutta itsetunto ja rohkeus olivat sisälläni painuneet lyttyyn. Minusta oli tullut ujo ja arka, yritin miellyttää kaikkia ja olla mahdollisimman näkymätön. Lisäksi olin oppinut, että laihana minua ei kiusata ja aloinkin kontrolloida syömisiäni ankarasti ja harrastaa paljon liikuntaa.

Siitä on nyt noin viisi vuotta, kun sairastuin bulimiaan. Olin vasta muuttanut pääkaupunkiseudulle opiskelemaan yliopistoon ja asumaan ensimmäistä kertaa yksin. Olin innoissani päästessäni aloittamaan omaa, uutta elämää. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin hyvin, kuin olin haaveillut. Minun oli vaikeaa päästä alkuun opinnoissa, löytää uusia ystäviä tai harrastuksia. Vanha lohdutuskeinoni, ruoka, nousi taas esille. Söin yksinäisyyteen, ikävään ja epävarmuuteen. Ostin kaupasta koko kassillisen herkkuja tai tein niitä itselleni kotona. Koska paniikinomaisesti pelkäsin lihomista, opettelin oksentamaan ruoan pois. Bulimiasta tuli minulle lohduttaja, salaisuus ja painonhallintakeino. Bulimia tavallaan muodosti muurin minun ja muiden ihmisten väliin. Kun bulimia täytti kaikki ajatukseni, minun ei tarvinnut pohtia aikuistumista, naiseksi tulemista, opiskelua tai tulevaisuutta. Pian ahmimisesta tuli tapa! ja huomasin olevani riippuvainen siitä.

Tarvitsin bulimiaa, jotta olisin selvinnyt muusta elämästä. Yritin vastustaa ahmimiskohtauksia, mutta yleensä en siinä onnistunut. Ahmimiskohtauksen tullessa tunsin usein olevani tavallaan loukussa. Yritin keksiä itselleni jotain muuta tekemistä, soittaa ystävälle tai lähteä kävelylle. Joskus annoin jopa kotiavaimeni tai rahani poikaystävälleni kannettavaksi, että en olisi päässyt ostamaan ruokaa ja ahmimaan sitä kotiin. Vähitellen oma kehoni alkoi väsyä yhä tihenevistä ahmimiskohtauksista ja kuluttavasta, pakonomaisesta liikunnasta. Kesti kuitenkin monta vuotta, ennen kuin olin valmis myöntämään sairastavani bulimiaa tai tarvitsevani apua. Moni syömishäiriöinen on varmasti saanut kuulla hyvää tarkoittavia neuvoja: "Älä syö niin paljon" tai "Ala tyttö syömään kunnolla" tai "Lopeta se ruoalla leikkiminen!". Niistä syömishäiriöön sairastunut voi kuitenkin lukea vain sen, kuinka vaikeaa ulkopuoliselle on ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa. Kyse ei ole siitä, että syömishäiriöön sairastunut ehdoin tahdoin haluaisi tehdä itselleen pahaa tai aiheuttaa huolta toisille. Sairastunut ei osaa ottaa itseään niskasta kiinni, vaikka kuinka tahtoisi. Tarvitaan paljon työtä ja sisäistä voimaa uuden ajattelutavan ja minäkuvan muokkaamiseen.

Bulimian ollessa pahimmillaan, se valtasi kaikki ajatukseni. Minun oli pakko päästä ahmimaan, mikään muu ei saanut minua rauhoittumaan. Olin kuin kuumeessa, poissa tästä maailmasta, yksinäisyyden tai huolien saavuttamattomissa. Ahmimiseen liittyi tietty rituaalisuus. Vasta ahmimiskohtauksen jälkeen mielen valtasi suru ja häpeä siitä, mitä olin tehnyt.

Bulimian pitkittyessä myös epätoivon ja masennuksen tunteet vahvistuivat. Lopulta tuntui, kuin kaikki muu elämä ympärilläni olisi haalistunut ja siirtynyt kauemmaksi, ja että vain bulimialla oli merkitystä. Samoin kävi myös oman kehoni tuntemuksille ja tunteilleni. En tuntenut nälkää, kylläisyyttä, iloa, vihaa, ärtymystä tai hilpeyttä. Päällimmäisenä oli vain tyhjyyden tunne ja syvä väsymys. Onneksi elämä ei kuitenkaan koko ajan ollut tätä. Välillä minulla oli valoisia päiviä, joskus jopa viikkoja, jolloin asiat tuntuivat olevan kohdallaan ja syöminenkin melko normaalia. Sain tavallaan välähdyksiä siitä, millaista elämä ilman bulimiaa voisi olla. Samalla sain voimaa pyörittää muuta elämää; opiskella, käydä töissä tai tavata ystäviäni. Usein tunsin, että elin jonkinlaista kaksoiselämää. Ulospäin annoin itsestäni menestyvän, iloisen ja tasapainoisen ihmisen kuvan, mutta samalla kannoin sisälläni syömishäiriöisten ajatusten karusellia. Koko ajan mielessäni oli myös syyllisyys siitä, että en jaksanut opiskella tai harrastaa samaa tahtia kuin toiset. Bulimia pysyi kuitenkin läheisiltäkin ihmisiltä hyvin pitkään piilossa. Monet ovatkin sanoneet minulle jälkeenpäin, että heidän oli vaikeaa uskoa juuri minun sairastavan bulimiaa. Syömishäiriötä sairastavana sitä oppii hyväksi näyttelijäksi, ainakin omassa elämässään.

Minulla on ollut onni saada paljon tukea vanhemmiltani ja läheisiltä ystäviltäni taistelussani bulimiaa vastaan. He ovat kuunnelleet joskus loputtomiltakin tuntuvia monologeja, kestäneet ailahtelevia tunteitani ja olleet tukena ja apuna monin tavoin. Monet heistä ovat kysyneet minulta, miten he voisivat auttaa. Monet yhteiset puhelinkeskustelut, illat teekupin äärellä tai luonnossa kävellen ovat usein antaneet voimaa jaksaa eteenpäin. Tärkeää on ollut myös ystävän fyysinen läheisyys. Syömishäiriöön sairastunut tuntee joskus olevansa hyvin yksin ongelmansa kanssa. Muiden seurassa voi vähäksi aikaa vapautua syömishäiriön puristavasta otteesta ja antaa toisten pitää huolta vähän aikaa. Hyvin paljon minua on auttanut myös poikaystäväni, jonka kärsivällisyyttä, lempeyttä ja voimaa ihailen nyt suuresti. Syömishäiriötä sairastavan kanssa eläminen on varmasti melkein yhtä vaikeaa kuin syömishäiriön itsensäkin.

Tärkeä askel minulle bulimiasta parantumisessa oli ammattiavun hakeminen. Avun hakeminen tuntui minusta aluksi melkein ylivoimaiselta. Silloin oli pakko tunnustaa itselleen, että oli avun tarpeessa ja bulimia oli todellinen, vakavasti otettava ongelma, eikä ainoastaan ohimenevä paha tapa. Terapiassa oli puhuttava vaikeista asioista ja kohdattava bulimia silmästä silmään. Pian viikoittaisista tapaamisista psykologin kanssa tuli kuitenkin odotettu tapahtuma, elämän henkireikä ja latautumishetki, jota usein odotin malttamattomana päästäkseni kertomaan mieleen tulleista ajatuksista tai onnistumisen hetkistä. Muistan hyvin sen ilon ja ylpeyden tunteen, kun sain kertoa olleeni ensimmäistä kertaa viikon ajan ahmimatta ja oksentamatta. Terapia ei ole ollut minulle pelkästään syömishäiriön hoitoa vaan oikeastaan parasta elämänkoulua.

Olen joutunut laittamaan asioita arvojärjestykseen, tutustumaan itseeni ja käsittelemään monenlaisia tunteita. Nyt olen käynyt terapiassa reilun vuoden ajan ja bulimia minussa kutistuu jatkuvasti. Ratkaisevaa syömishäiriöstä parantumisessa on kuitenkin minulle ollut oma motivaatio ja tahto tulla terveeksi. Käytyäni terapiassa muutaman kuukauden ymmärsin, että sieltäkään ei löytyisi mitään taikatemppua tai konstia, jolla bulimia saataisiin pois. Aloin olla todella väsynyt ja kyllästynyt ja tulin lopulta tilanteeseen, jossa panin itseni valitsemaan, haluanko jatkaa elämää bulimian kanssa vai ilman sitä. Päätin vakavissani yrittää parantua. Sen jälkeen elämä on ollut helpompaa, vaikka takapakkeja tuleekin vielä joskus. On ollut vaikeaa ja raskasta ymmärtää, että syömishäiriöni vaikuttaa myös läheisten ihmisten elämään. Sairauteni aiheuttaa heille huolta, ahdistusta ja voimattomuuden tunteita. Ajattelin aikaisemmin, että syömishäiriö on oma salaisuuteni, josta muiden ei tarvitse tietää tai välittää. Syömishäiriö kuitenkin muuttaa koko ihmistä: väsyneenä ja masentuneena ei mitenkään jaksa olla oma itsensä. Syömishäiriötä sairastava voi sulkeutua omaan maailmaansa, jossa syöminen nousee ihmissuhteiden, harrastusten sekä työn tai opiskelun yläpuolelle. Niin oudolta kun se saattaa kuulostaakin, syömishäiriö ei ole ollut minulle pelkästään negatiivinen asia. Sen kautta moniin ihmissuhteisiin on tullut syvyyttä, kun vaikeista asioista on joutunut keskustelemaan. Olen oppinut myös arvostamaan pieniä, hyviä hetkiä ja tavallista arkea. Syömishäiriön kanssa eläminen vaatii ihmiseltä paljon voimavaroja. Nämä voimavarat pitäisi osata kääntää syömishäiriöstä paranemiseen.

(Julkaistu Tiimalasi-lehdessä nro 1/2000)

   
» Tukipuhelin 02 251 9207. Yhteystiedot