Olet löytänyt tiesi näille sivuille, ehkä syömishäiriö siis jollain tapaa on sinulle tuttu. Siinä tapauksessa et ole yksin! Se, miten syömishäiriösi ilmenee, ei ole olennaista. Olennaista on tieto siitä, että kyseessä on sairaus, joka ei ole sinun vikasi. Syömishäiriö ei ole itse valittu käyttäytymismalli, paino- tai ulkonäkökysymys tai liiallisuuksiin vietyä laihduttamista. Sen sijaan sitä voisi kuvailla sielun syöväksi, koska se on tuhoava, negatiivinen ajattelumalli, joka ensisijaisesti vahingoittaa psyykeä. Kielteinen ajattelumalli ilmenee suhteessa ruokaan, painoon, kehonkuvaan ja minäkäsitykseen. Se voi ilmentyä myös painon muutoksina, mutta painolukemat sinänsä eivät koskaan ole sairauden vakavuuden mittari! Se miten tuhoavasti sairaus vaikuttaa henkilön psyykeen ja elämään kokonaisuutena, määrittää sairauden vakavuuden.

Milloin on syytä hakea apua?

Jos koet, että saatat kärsiä syömishäiriöstä, mutta et ole varma asiasta, seuraavassa on joukko kysymyksiä ja väittämiä joiden avulla voit kartoittaa milloin on kyse sairaudesta nimeltä syömishäiriö:

1. Hallitsevatko ruoka, paino ja pakonomainen painon pudottaminen ajatteluasi? Miten suuren osan vuorokaudesta?
2. Ohjaileeko ruoan, painon tai sen pudotuksen ajatteleminen arkielämääsi, harrastuksia, sosiaalista elämää? Pitääkö sinun esim. kieltäytyä menemästä kylään syömisen pelossa?
3. Jaotteletko ruoat kiellettyihin ja sallittuihin? Onko sinulla jokin ruokaohjelma, jota tiukasti noudatat ja mikäli siihen tulee jokin poikkeus kärsit ahdistuksesta, syyllisyydestä ja koet olevasi pakotettu kompensoimaan tilanne jotenkin?
4. Suhtautumistasi ruokaan leimaa syyllisyys, ahdistus ja pelko.
5. Koet itsesi kookkaaksi, kömpelöksi, isoksi, lihavaksi, paljon tilaa vieväksi, riippumatta painostasi ja sen vaihteluista.
6. Koet että olet jollain tapaa ihmisenä ja persoonana epäonnistunut, huono tai vääränlainen. Vihaat tai inhoat itseä.
7. Tunteitasi leimaa usein selittämätön ahdistus, pelko, masennus, epätoivo tai suru. Koet pahaa oloa jota on vaikea selittää kenellekään.
8. Koet, ettet kykene vaikuttamaan kielteisiin ajatuksiin etkä toimintaasi. Olet pakotettu toimimaan tietyllä tavalla (esim. urheilemaan, kieltäytymään ruoasta, pudottamaan painoa, oksentamaan jne.) vaikket itse sitä haluaisi.
9. Et jaksa olla kiinnostunut asioista, joista ennen olit. Mikään ei tunnu oikein miltään. Ihmettelet, mitä sinulle on tapahtumassa etkä aina ymmärrä itseäsi.

Mikäli löydät itsesi näistä lauseista, on syytä saada apua. Sanotaan, että möröt asuvat pimeässä, niin myös tässä tapauksessa. Vaikeneminen ei auta ketään eikä poista pahaa oloasi.

Ensimmäinen tärkeä askel on uskaltaa kertoa jollekin ajatuksistaan. Etsi sellainen ihminen, johon luotat: perheenjäsen, joku muu läheinen, ammattihenkilö… Mikäli sellaisia ei läheltäsi löydy tai kynnys puhua asiasta on liian korkea, voit kääntyä vertaisten puoleen. He ovat henkilöitä, jotka ovat itse käyneet lävitse saman ja ymmärtävät mistä on kyse. Syömishäiriöliitto – SYLI ry:n jäsenyhdistyksillä on vertaistukitoimintaa usealla paikkakunnalla ja myös sähköpostitukihenkilöitä, mikäli sinun on maantieteellisesti vaikeaa päästä ryhmätapaamisiin.

Lue lisää Vapaaehtoistoiminta ja Jäsenyhdistykset sivuilta.

Koskaan ei ole liian myöhäistä – toivotonta tapausta ei olekaan!

Siitä miten kauan sairautesi on jatkunut ei voida vetää johtopäätöstä, että toipuminen olisi vaikeampaa tai toivottomampaa kuin lyhyen aikaa sairastettaessa. Toipuminen on aina mahdollista, riippumatta sairauden kestosta. Kaikilla on yhtäläinen oikeus saada apua kaikissa sairauden vaiheissa – ja kaikilla on yhtäläinen oikeus toipua! Myöskään ikä, sukupuoli tai kokemus oman tilanteen toivottomuudesta ei ole este toipumiselle.

Entä jos on väliinputoaja eikä täytä virallisia kriteereitä?

Syömishäiriö asuu mielessä: ajattelussa ja tunteissa – ei painokiloissa. Se mitä mielessä liikkuu, ratkaisee, eivät vaa´an lukemat. Se, että anoreksia ja bulimia ovat tarkasti diagnosoituja sairauksia tautiluokituksessa, ei tarkoita, että vain nämä ko. kriteerit täyttävä henkilö olisi sairas. Jokainen, jonka ajattelu on syömishäiriöinen, kärsii syömishäiriöstä, koosta riippumatta. Ehkä koet olevasti väliinputoaja: tunnistat itsessäsi anorektikon, mutta painoindeksisi on normaali? Tai ehkä kärsit ahmimiskohtauksista ja koet sairastavasi bulimiaa ilman oksentelua? Ehkä olet riippuvainen sokerista tai täysin joustamaton terveellisen ruokavalion suhteen? Ehkä kamppailet mielessäsi ja elämässäsi vakavankin syömishäiriön kanssa, mutta kukaan ei näe, huomaa eikä ymmärrä sitä?

Totuus on, että syömishäiriö ei läheskään aina eikä kaikissa sairauden vaiheissa näy päälle päin. Ei siis pidä verrata itseä toisiin eikä vähätellä omaa ongelmaa. Jokaisen sairaus on aina yhtä vakavasti otettava asia!

(Teksti Anne Kerko)

Selviytymistarina, julkaistu Tiimalasi lehdessä nro 1/2000

Minua pyydettiin kirjoittamaan tähän lehteen kokemuksistani syömishäiriöistä. Ajattelin kertoa teille oman tarinani, jonka toivon auttavan ymmärtämään syömishäiriöön sairastuneen ajattelua ja antavan toivoa muille sairauden kanssa kamppaileville.

Olin ihan tavallinen lapsi, vilkas ja itsepäinen. Pidin ruoasta ja leipomisesta, ruoka oli nautinto. Itseäni pyöreä ulkomuotoni ei tuolloin vielä haitannut ja oikeastaan tulin tietoiseksi asiasta vasta ala-asteen viimeisillä luokilla, kun luokan pojat alkoivat kiusata minua. Lohdutin itseäni syömällä, niinpä syömisestä tuli päivän paras hetki. Kiusaaminen ja haukkuminen jatkui lähes koko yläasteen ajan ja loppui vasta, kun onnistuin laihduttamaan rippikesänä. Kaikki näytti taas hyvältä ulospäin, mutta itsetunto ja rohkeus olivat sisälläni painuneet lyttyyn. Minusta oli tullut ujo ja arka, yritin miellyttää kaikkia ja olla mahdollisimman näkymätön. Lisäksi olin oppinut, että laihana minua ei kiusata ja aloinkin kontrolloida syömisiäni ankarasti ja harrastaa paljon liikuntaa.

Siitä on nyt noin viisi vuotta, kun sairastuin bulimiaan. Olin vasta muuttanut pääkaupunkiseudulle opiskelemaan yliopistoon ja asumaan ensimmäistä kertaa yksin. Olin innoissani päästessäni aloittamaan omaa, uutta elämää. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin hyvin, kuin olin haaveillut. Minun oli vaikeaa päästä alkuun opinnoissa, löytää uusia ystäviä tai harrastuksia. Vanha lohduttimeni, ruoka, nousi taas esille. Söin yksinäisyyteen, ikävään ja epävarmuuteen. Ostin kaupasta koko kassillisen herkkuja tai tein niitä itselleni kotona. Koska paniikinomaisesti pelkäsin lihomista, opettelin oksentamaan ruoan pois. Bulimiasta tuli minulle lohduttaja, salaisuus ja painonhallintakeino. Bulimia tavallaan muodosti muurin minun ja muiden ihmisten väliin. Kun bulimia täytti kaikki ajatukseni, minun ei tarvinnut pohtia aikuistumista, naiseksi tulemista, opiskelua tai tulevaisuutta. Pian ahmimisesta tuli tapa! ja huomasin olevani riippuvainen siitä.

Tarvitsin bulimiaa, jotta olisin selvinnyt muusta elämästä. Yritin vastustaa ahmimiskohtauksia, mutta yleensä en siinä onnistunut. Ahmimiskohtauksen tullessa tunsin usein olevani tavallaan loukussa. Yritin keksiä itselleni jotain muuta tekemistä, soittaa ystävälle tai lähteä kävelylle. Joskus annoin jopa kotiavaimeni tai rahani poikaystävälleni kannettavaksi, että en olisi päässyt ostamaan ruokaa ja ahmimaan sitä kotiin. Vähitellen oma kehoni alkoi väsyä yhä tihenevistä ahmimiskohtauksista ja kuluttavasta, pakonomaisesta liikunnasta. Kesti kuitenkin monta vuotta, ennen kuin olin valmis myöntämään olevani bulimikko tai tarvitsevani apua. Moni syömishäiriöinen on varmasti saanut kuulla hyvää tarkoittavia neuvoja : “Älä syö niin paljon“ tai “Ala tyttö syömään kunnolla“ tai “Lopeta se ruoalla leikkiminen“! . Niistä syömishäiriöinen voi kuitenkin lukea vain sen, kuinka vaikeaa ulkopuoliselle on ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa. Kyse ei ole siitä, että syömishäiriöinen ehdoin tahdoin haluaisi tehdä itselleen pahaa tai aiheuttaa huolta toisille. Syömishäiriöinen ei osaa ottaa itseään niskasta kiinni, vaikka kuinka tahtoisi. Tarvitaan paljon työtä ja sisäistä voimaa uuden ajattelutavan ja minäkuvan muokkaamiseen.

Bulimian ollessa pahimmillaan, se valtasi kaikki ajatukseni. Minun oli pakko päästä ahmimaan, mikään muu ei saanut minua rauhoittumaan. Olin kuin kuumeessa, poissa tästä maailmasta, yksinäisyyden tai huolien saavuttamattomissa. Ahmimiseen liittyi tietty rituaalisuus. Vasta ahmimiskohtauksen jälkeen mielen valtasi suru ja häpeä siitä, mitä olin tehnyt.

Bulimian pitkittyessä myös epätoivon ja masennuksen tunteet vahvistuivat. Lopulta tuntui, kuin kaikki muu elämä ympärilläni olisi haalistunut ja siirtynyt kauemmaksi, ja että vain bulimialla oli merkitystä. Samoin kävi myös oman kehoni tuntemuksille ja tunteilleni. En tuntenut nälkää, kylläisyyttä, iloa, vihaa, ärtymystä tai hilpeyttä. Päällimmäisenä oli vain tyhjyyden tunne ja syvä väsymys. Onneksi elämä ei kuitenkaan koko ajan ollut tätä. Välillä minulla oli valoisia päiviä, joskus jopa viikkoja, jolloin asiat tuntuivat olevan kohdallaan ja syöminenkin melko normaalia. Sain tavallaan välähdyksiä siitä, millaista elämä ilman bulimiaa voisi olla. Samalla sain voimaa pyörittää muuta elämää; opiskella, käydä töissä tai tavata ystäviäni. Usein tunsin, että elin jonkinlaista kaksoiselämää. Ulospäin annoin itses! täni menestyvän, iloisen ja tasapainoisen ihmisen kuvan, mutta samalla kannoin sisälläni syömishäiriöisten ajatusten karusellia. Koko ajan mielessäni oli myös syyllisyys siitä, että en jaksanut opiskella tai harrastaa samaa tahtia kuin toiset. Bulimia pysyi kuitenkin läheisiltäkin ihmisiltä hyvin pitkään piilossa. Monet ovatkin sanoneet minulle jälkeenpäin, että heidän oli vaikeaa uskoa juuri minun sairastavan bulimiaa. Syömishäiriöisenä sitä oppii hyväksi näyttelijäksi, ainakin omassa elämässään.

Minulla on ollut onni saada paljon tukea vanhemmiltani ja läheisiltä ystäviltäni taistelussani bulimiaa vastaan. He ovat kuunnelleet joskus loputtomiltakin tuntuvia monologeja, kestäneet ailahtelevia tunteitani ja olleet tukena ja apuna monin tavoin. Monet heistä ovat kysyneet minulta, miten he voisivat auttaa. Monet yhteiset puhelinkeskustelut, illat teekupin äärellä tai luonnossa kävellen ovat usein antaneet voimaa jaksaa eteenpäin. Tärkeää on ollut myös ystävän fyysinen läheisyys. Syömishäiriöinen tuntee joskus olevansa hyvin yksin ongelmansa kanssa. Muiden seurassa voi vähäksi aikaa vapautua syömishäiriön puristavasta otteesta ja antaa toisten pitää huolta vähän aikaa. Hyvin paljon minua on auttanut myös poikaystäväni, jonka kärsivällisyyttä, lempeyttä ja voimaa ihailen nyt suuresti. Syömishäiriöisen kanssa eläminen on varmasti melkein yhtä vaikea! a kuin syömishäiriön itsensäkin.

Tärkeä askel minulle bulimiasta parantumisessa oli ammattiavun hakeminen. Avun hakeminen tuntui minusta aluksi melkein ylivoimaiselta. Silloin oli pakko tunnustaa itselleen, että oli avun tarpeessa ja bulimia oli todellinen, vakavasti otettava ongelma, eikä ainoastaan ohimenevä paha tapa. Terapiassa oli puhuttava vaikeista asioista ja kohdattava bulimia silmästä silmään. Pian viikoittaisista tapaamisista psykologin kanssa tuli kuitenkin odotettu tapahtuma, elämän henkireikä ja latautumishetki, jota usein odotin malttamattomana päästäkseni kertomaan mieleen tulleista ajatuksista tai onnistumisen hetkistä. Muistan hyvin sen ilon ja ylpeyden tunteen, kun sain kertoa olleeni ensimmäistä kertaa viikon ajan ahmimatta ja oksentamatta. Terapia ei ole ollut minulle pelkästään syömishäiriön hoitoa vaan oikeastaan parasta elämänkoulua.

Olen joutunut laittamaan asioita arvojärjestykseen, tutustumaan itseeni ja käsittelemään monenlaisia tunteita. Nyt olen käynyt terapiassa reilun vuoden ajan ja bulimia minussa kutistuu jatkuvasti. Ratkaisevaa syömishäiriöstä parantumisessa on kuitenkin minulle ollut oma motivaatio ja tahto tulla terveeksi. Käytyäni terapiassa muutaman kuukauden ymmärsin, että sieltäkään ei löytyisi mitään taikatemppua tai konstia, jolla bulimia saataisiin pois. Aloin olla todella väsynyt ja kyllästynyt ja tulin lopulta tilanteeseen, jossa panin itseni valitsemaan, haluanko jatkaa elämää bulimian kanssa vai ilman sitä. Päätin vakavissani yrittää parantua.

Sen jälkeen elämä on ollut helpompaa, vaikka takapakkeja tuleekin vielä joskus. On ollut vaikeaa ja raskasta ymmärtää, että syömishäiriöni vaikuttaa myös läheisten ihmisten elämään. Sairauteni aiheuttaa heille huolta, ahdistusta ja voimattomuuden tunteita. Ajattelin aikaisemmin, että syömishäiriö on oma salaisuuteni, josta muiden ei tarvitse tietää tai välittää. Syömishäiriö kuitenkin muuttaa koko ihmistä: väsyneenä ja masentuneena ei mitenkään jaksa olla oma itsensä. Syömishäiriöinen voi sulkeutua omaan maailmaansa, jossa syöminen nousee ihmissuhteiden, harrastusten sekä työn tai opiskelun yläpuolelle. Niin oudolta kun se saattaa kuulostaakin, syömishäiriö ei ole ollut minulle pelkästään negatiivinen asia. Sen kautta moniin ihmissuhteisiin on tullut syvyyttä, kun vaikeista asioista on joutunut keskustelemaan. Olen oppinut myös ar! vostamaan pieniä, hyviä hetkiä ja tavallista arkea. Syömishäiriön kanssa eläminen vaatii ihmiseltä paljon voimavaroja. Nämä voimavarat pitäisi osata kääntää syömishäiriöstä paranemiseen.

Tukea hoitoon hakeutumiseen tai hoidon tueksi saat mm. vertaistukitoiminnasta, tarkemmat tiedot ryhmistä ja sähköpostivertaistuesta löytyvät Jäsenyhdistykset -sivuilta.

Lisätietoa myös Linkit-sivustolta.